Epämukavuusalue - kehittymisen ja oppimisen edellytys?

Usein huomaamme kehittyvämme ja oppivamme parhaiten, kun olemme tehneet virheen tai mokanneet eli joutuneet jollakin tavalla ns. epämukavuusalueelle. Toisaalta samaan aikaan puhutaan paljon vaivattomasta oppimisen flow-tilasta ja vahvuuspohjaisesta itsensä kehittämisestä. Kasvatustieteen professori Juha T. Hakala kehottaa satsaamaan vahvuuksiin ja ehdottaa jopa unohtamaan heikkoudet ja pysymään poissa epämukavuusalueelta.


Oppimismuotoilun sanansaattaja Vilma Mutkakin kertaa, että “oppiminen tapahtuu oppimisvyöhykkeellä, ei epämukavuusvyöhykkeellä”. Samaan aikaan maailmalla tunnettu yritysvalmentaja, Brian Tracy, kehottaa “syömään sammakon päivässä” ja muistuttaa, että “taika tapahtuu epämukavuusalueella”.


Kannattaako uralla ja ammatillisessa kehittymisessä siis pyrkiä kohti epämukavuutta vai niitä asioita, jotka tuntuvat “juuri omilta”? Onko epämukavuusalue ammatillisen oppimisen ja uralla kehittymisen edellytys ja jopa välttämättömyys?


Optimaalinen kehittyminen tapahtuu lähikehityksen vyöhykkeellä - vai kasvun alueella?


Pysyvämpi ja myönteinen muutos elämässä - tai uralla - rakentuu kuitenkin tukalan epämukavuusalueen sijaan lähikehityksen vyöhykkeellä. Lähikehityksen vyöhykkeellä viitataan Lev Vygotskyn teoriaan, jossa henkilö oppii sopivan tuen avulla optimaalisesti uutta - asioita, joihin ei vielä täysin itsenäisesti pystyisi. Aiheeseen perehtynyt tietokirjailija ja psykologi Anu Tevanlinna kuvaa teemaa kolmen sisäkkäisen alueen kautta: keskimmäisenä on tuttuusalue, seuraavana lähikehityksen vyöhyke ja uloimpana epämukavuusalue.


Tuttuusalueella toiminta on helppoa ja vaivatonta, ja sinne kuuluvat ne asiat, jotka jo osaa. Lähikehityksen vyöhykkeellä tekeminen on epävarmaa, ja siellä oppiminen kuluttaa, muttei kuitenkaan uuvuta. Vyöhykkeellä voi siis kokeilla ja oppia uutta, kehittyä. Epämukavuusalueella tekeminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta ja räpiköinniltä, ja se saattaa jopa lamaannuttaa. Toisaalta epämukavuusalueella voi myös saavuttaa hetkellisesti suuriakin tuloksia, mutta pitkäkestoisena tilana se vie kaikki voimavarat.


Jos mietitään siis omia vahvuuksia ja niiden hyödyntämistä, lähellä vahvuusaluetta voidaan ajatella olevan “venymisalue” (lähikehityksen vyöhyke), jossa tekeminen onnistuu, vaikka se saattaakin aiheuttaa epämukavia tunteita. Ammatillisen kehittymisen näkökulmasta olisi hyvä, jos voisi pikkuhiljaa hivuttautua venymisalueelle ja pistäytyä tarvittaessa sieltä käsin epämukavuusalueella.


Jos siis työssäkin joutuu olemaan jatkuvasti sillä vyöhykkeellä, jossa käytössä ovat omat heikkoudet, se tuottaa usein ahdistusta ja stressiä, jolloin vaarana on uupumus. Toisaalta nämä vyöhykkeet eivät ole muuttumattomia vaan muokkaantuvat sitä mukaan miten ihminen kehittyy.


Esimerkiksi vuosi sitten jokin asia, joka oli vielä venymisalueella, onkin nyt muuttunut jo hyvin vahvasti mukavuusalueeksi. Nykyelämässä tarvitaankin paljon resilienssin taitoa eli ihmisten ja yhteisöjen kykyä toimia muuttuvissa tilanteissa sekä kohdata häiriöitä ja kriisejä. Muutoksia tapahtuu jatkuvasti, ja jokaisella tulee välillä tilanteita, jolloin on vain hypättävä epämukavuusalueelle.

Mukailtu Anu Tevalinnan kuviosta “Pysyvä muutos tapahtuu lähikehityksen vyöhykkeellä”.

Kannattaako epämukavuusalueelle pyrkiä?


Kannattaako epämukavuusalueelle hyppäämistä tehdä kuitenkaan tietoisesti? Onko sinne järkevää tarkoituksella uralla suunnata? Meillä saattaa olla kokemus työstä, jonka on kokenut merkitykselliseksi ja tärkeäksi, mutta joka samalla tuottaa ahdistusta, epäonnistumisen pelkoa ja runsasta stressiä. Saatamme siis olla omasta tahdostamme epämukavuusalueella, halustamme kehittyä tai siksi, koska koemme työn tärkeäksi, mutta samalla venytämme rajojamme liikaa - päivästä toiseen, viikosta kuukauteen… Ja jossakin vaiheessa tilanne käy liian kuormittavaksi ja uuvumme.


Kun taas teemme työtä, jossa pääsemme hyödyntämään vahvuuksiamme, kohtaamme myös epämukavia tunteita ja haasteita, mutta pääsemme jatkamaan niistä eteenpäin ilman ylivoimaiselta tuntuvaa räpiköintiä. Tämä taas lisää onnistumisen tunteita ja pystyvyyden kokemusta, mikä taas edesauttaa positiivisen oppimisen sekä siitä seuraavien hyvien tulosten kierrettä.


Toisaalta taas muutoksen tekeminen esimerkiksi uralla saattaa siinä hetkessä tuntua jännittävältä, ikävältä - ja epämukavalta, vaikka isossa kuvassa se olisi tärkeää. Moni saattaa tunnistaa itsensä tilanteesta, jossa tuttu helvetti tuntuu paremmalta kuin tuntematon taivas. Muutoksen kynnyksellä mielemme kehittää erilaisia esteitä ja pelkoja, joihin käytämme valtavasti aikaa ja energiaa. Jälkikäteen, kun vaikkapa työpaikan vaihto tai uudelle uralle kouluttautuminen on tehty, silloiset pelot ja huolet saattavat tuntua lähes mitättömiltä.


Uuteen astuminen voi jännittää ja tuntua epämukavalta, koska hallinnan tunne katoaa hetkeksi. Mitä jos en viihdykään uudessa työpaikassa ja olen tehnyt väärän valinnan? Entä jos kouluttautuminen uudelle uralle ei olekaan sitä, mitä toivoin? Pärjäänkö, osaanko, opinko? Mistä siis voi tietää, milloin uramuutos on näiden epämukavuutta aiheuttavien tunteiden ja pohdintojen arvoinen?

Muutoksen merkit ja pysähtyminen


Usein ennen tarvittavaa muutosta tulee merkkejä, jotka vahvistavat oikeaan suuntaan menoa. Ne eivät ole mitään yliluonnollisia taivaalta tupsahtavia enteitä vaan ennemminkin omien tunteiden ja tarpeiden rehellistä tutkailua. Voisi ehkä puhua “onnekkaiden aavistusten” kuuntelusta ja osin myös intuitioon luottamisesta.


Monelle uramuutoksen tekijälle syntyykin jossakin vaiheessa hyvin vahva tunne siitä, että ei näe itseään enää kyseisessä työssä. Tätä tunnetta sietää usein jonkin aikaa, mutta se ei jätä rauhaan ennen kuin tekee muutoksen. Nykyisessä työssä tai tilanteessa voi toisaalta olla myös todella selkeitä merkkejä ja henkistä huonoa oloa syystä tai toisesta (arvoristiriita, työkuorma, työyhteisön tilanne, johtamisen haasteet). Jos asia ei korjaannu yrityksestä huolimatta, on hyvä miettiä muita vaihtoehtoja.



Toisaalta mitään näitä usein ilmeisiä merkkejä ei välttämättä huomaa, jos niiden äärelle ei pysähdy. Esimerkiksi työhön liittyvien toiveiden kirjoittaminen ylös tai niistä aktiivisesti puhuminen suuntaa alitajuntaisesti eteenpäin, vaikka muutos ei tapahtuisikaan hetkessä. Lisäksi erilaisten näkemysten hakeminen voi auttaa selkeyttämään sitä, mikä on itselleen uralla tai elämässä tärkeää. Esimerkiksi urasparrauksessa omasta elämästä ulkopuolisten ihmisten kysymykset ja pohdinnat saattavat auttaa hahmottamaan omaa tilannettaan aivan uudesta näkökulmasta.

Kohti omien vahvuuksien mukaista työelämää


Mutta palataan alkuperäiseen kysymykseen: kannattaako uralla ja ammatillisessa kehittymisessä pyrkiä kohti epämukavuutta vai niitä asioita, jotka tuntuvat “juuri omilta”? Tähän tuskin on olemassa aivan yksiselitteistä vastausta, mutta ainakin selvää on, että jos heikkoudet ovat omien toiveiden tai tavoitteiden esteenä, silloin niitä on tärkeää kehittää. Näin ajatellen epämukavuusalue ei siis ole urakehityksen kannalta itseisarvo vaan toimii tarvittaessa välinearvona, jota hyödyntämällä voi päästä eteenpäin kohti omien vahvuuksien mukaista työelämää.


Usein kestävintä on, jos epämukavuusalueella ei tarvitse olla liikaa vaan siellä voi pistäytyä tarpeen mukaan. Lisäksi sinne voi parhaassa tapauksessa siirtyä askel askeleelta eikä siellä tarvitse olla yksin. Onko sinun elämässäsi ihminen, joka tukee ja kannustaa kohti omien vahvuuksien mukaista työelämää?


Lopuksi vielä kysymyksiä, jos pohdit uraan liittyviä muutoksia tai uraan liittyvä tavoite tuntuu liian pelottavalta:


Mikä on pienin mahdollinen askel kohti sitä, mitä tavoittelen, mutta on tällä hetkellä epämukavuusalueella?

Mitä tavoittelen ja miksi?

Miten elämäni muuttuu, kun olen tavoitteessani?

Miten lähipiirini elämä muuttuu, kun olen tavoitteessani?

Millaisin askelin haluaisin edetä kohti tavoitetta?

Missä kohdassa tavoitettani olen nyt (esim. asteikolla 1-10)?

Mitä apua kaipaan ja kuka voisi tukea minua kohti tavoitettani?

Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Mitä tapahtuu jos jään nykyiseen tilanteeseeni?

Millaista elämäni on kahden, viiden, seitsemän vuoden päästä, jos en tee muutosta tai lähde etenemään kohti tavoitettani?


Hannele Hiltunen & Mira Valkonen, Urasparraajat

29 views0 comments